Mun piti kertoa sulle siitä, miten järjestetään joulu ilman stressiä. No joskushan tapahtuu niin, että mitä ikinä suunnitteleekaan, asiat voi alkaa heittää häränpyllyä juuri sillä hetkellä, kuin vähiten sitä odotat. Kappas! Mulle tapahtui juuri niin.

Tarkoitus oli kertoa mun ja asiakkaan kohtaamisesta ja siitä, miten aloittaa jouluhärdellistä selviytyminen. Tietysti minulla on sinulle siihen vinkkejä, mutta odota hetki. Korostan sinulle jotain, mikä tällä hetkellä on päällimmäisenä mielessä.

Kertomus alkaa torstaiaamusta 30.11. 2017  klo. 8.30. Olimme sitä ennen koko aamun valmistautuneet lähtemään koululle katsomaan vanhimman poikani tanssiaisia, jotka järjestetään joka vuosi nelosluokkalaisille. Aamu oli raikas ja juhlan tuntua oli ilmassa. 10-vuotias on ihana, avoin ja suhtautui pukeutumiseen avoimin ja iloisin mielin. Hänestä oli kiva näyttää tyylikkäältä herrasmieheltä tummassa juhlatakissaan ja ryhdikkäässä kauluspaidassaan. Puolestaan minulta ei voinut odottaa tyyneyttä ja rauhallisuutta. Pitihän siinä nyt jonkun herätellä pientä jännitystä ilmaan hermoilemalla ja liimailemalla lapsen kantapäihin valmiiksi rakkulalaastaria. ”Varmuuden vuoksi”… ja nykimällä rusettia suoraan ronskein ottein lapsen hentoa kaulaa vasten.

Saavuimme ennen puoltayhdeksää koulun juhlasaliin, jossa olikin jo runsaasti vanhempia odottamassa. Mieli oli kevyt ja odottavainen. En ollut kuullut sanaakaan tanssiaskeleista tai saati edes nähnyt niitä, mitä lapset olivat jo pitkin syksyä harjoitelleet.

Näkökenttäni sumeni

Juhla alkoi perinteisellä sisääntulolla ja Kehruuvalssilla. Jatkumona oli luvassa Cicapo ja muutama muu perinteinen. Sitten alkoi virallinen osuus olla ohi ja vaihdettiin vapaalle. Tässä vaiheessa jalkani löi tahtia ja epävakaa käsi kuvasi muistoja puhelimeeni.

Mitä nyt tapahtuu? En tiedä kuka oli suunnitellut musiikin tai koreografian, mutta en voinut uskoa silmiäni tai korviani.  Mun näkökenttä sumeni, enkä nähnyt enää eteeni. Valot sammui. Taustalla alkoi soida Lasse Mortensonin Myrskyluodon Maija.

En edelleenkään nähnyt mitään, sillä silmäni kostuivat kyynelistä. Mun lapsi, Itsenäisyys, Suomi 100. Miten tähän olisi voinut valmistautua? Seison pilkkopimeässä juhlasalissa. Pimeys auttoi hetkeksi, sillä silmälasini huurteen  takaa en olisi voinut mitään  katsellakaan. Kimara jatkui Olavi Virran ja muiden klassikoiden tähdittämänä, en saanut sanaa suustani. Nielin kyyneleitä. Poikani, joka siellä tanssi on saanut toisen nimensä 10-vuotta aikaisemmin herra Virran mukaan. Se oli siinä. Olisin voinut pestä samantien koko juhlasalin lattian vuodatuksellani. Ihmeellisintä tässä oli se, että juhlasalin ilmapiiri oli jotain aivan käsittämätöntä. Kuin olisimme kaikki olisimme eläneet yhdessä Suomen Itsenäistymisen vaiheet… Musiikki vei meidät menneestä tähän päivään.

Taidan olla surullinen, vai mitä se oli?

Olin ylimielisesti luottanut siihen, että juhla hoidetaan kunnialla ja kannustuksella läpi. Hurraa. Sain taas kokea sen saman, mistä puhun luennoillakin ihmisille. Ne tunteet. Ei mua ole itkettänyt vuosiin joulujuhlat, kevätjuhlat, mutta tämän torstaiaamun Itsenäisyystassiaiset veivät mut ajassa jonnekin kauas. Samalla se pysäytti mut tähän hetkeen. Miksi kukaan ei sanonut, että tarvitsen nenäliinoja? Miksi yhtäkkiä alan vuodattaa kyyneleitä valtoimenaan? Miksi en osannut valmistautua?

Mä tunsin jotain. Osittain rauhoitti, toisaalta suretti. Ne oli mun ensisijaisia tunteita. Helpotuksen huokaus osasin ne sentään tässä ilmaista. Se miten tämä kaikki vaikuttaa ihmiseen ja kokonaisuudessa elämään on hyvin monipuolista, eikä niin mustavalkoista kuin annan ymmärtää. Puhun mielelläni tavaroista ja suhteesta niihin. Puhun mielelläni päätöstentekemisestä ja luopumisen harjoittelusta. Kerron mielelläni tunteiden sanoittamisesta, mutta  täytyy olla  valmis ja virkeä ennen kuin pystyy  kohtaamaan omat tunteensa ja valmis miettimään tärkeintä. Se on kaikessa sama. Pitkä prosessi ymmärtää.

Se, että mun piti alkaa kertoa jouluvinkkejä siirtyy nyt tuonnemmaksi. Lupaan, että kuulette niistä pian. Mutta haluan korostaa tällä postauksella sitä hetkessä elämisen tärkeyttä. Sitä, että ei voi  koskaan liikaa valmistautua mihinkään. On se sitten joulu tai mikä tahansa kohtaaminen elämässä. Asiakkaan kanssa varsinkin järjestäminen viedään alusta loppuun, eikä koskaan vältytä tunteilta. Eikä niitä pidä vältellä.

Lapsessa näkyi riemu ja viisaus. Saimme lopulta tanssia yhdessä  valssin. Kevein askelin. Lapsen silmät, elämää täynnä. Ajatukset ovat selviä näkemyksiä. Palkitseva esitys, vanhempien riemu ja ylpeys. Mikä parhaiten voisi palkita näitä elämäänsä aloittavia ihmislapsia? Yksinkertaista.

Kun näkee selkeästi, mikä merkitsee eniten elämässä voi se auttaa suhtautumaan (joulun) järjestämiseen, kiirettömyyden ja rauhallisuuden tunteen saavuttamiseen. Yllätyksistä huolimatta.

PS.  Niin ja samaan aikaan, kun mä tätä kirjoitan soitti Rea Haverinen Radio Suomirockilta ja haastatteli radio-ohjelmaan. Tulee muuten tänään ulos klo 17 maissa. Elämä osaa yllättää, kertakaikkiaan…

 

 

 

Onnea Itsenäinen Suomi. Onnea sinulle ja läheisillesi. Onnea yksinkertaisuus hyvässä ja pahassa. Ilossa ja surussa.

Rakkain terveisin Laura, järjestysvinkit