Leikki on lapsen työtä. Tärkein elementti lasten elämässä

Lapset ottavat niin paljon leikkiin mukaan, kun yleensä tavaraa  annetaan huoneeseen ja mielikuvitus johdattaa ja tempaa mukaansa : ”Äiti, isi, palikat on perunoita ja junarata kalapuikkoja…Sitten me kokkaillaan, niin että ruokaa saattaa vähän lentää ympäriinsä kuin lihapullakuurot. Vähän kuin koko huone muuttuisi tavarataloksi, jossa todellakin on valinnan varaa. Siellä koirat on kissoja ja pehmolelut hattaraa. Kerrossänky on laiva. Lelut ovat meri ja meressä on paaaaljoon kalaa”.

Mutta mikä auttaisi, kun lastenhuoneesta ei kukaan löydä yhtään mitään.  Äiti järjestää, huutaa lapsia siivoamaan. Potkii kasoja sivuille ja huutaa taas, mutta kukaan ei tule. Eikä kuule ”Tähän paska perheeseen ei enää hankita yhtään mitään kivaa!”

Tämä tilanne ja kaava toistuu, jos ei mitään muutosta tehdä. Muutos, joka voisi syntyä ennen kuin tilanne kärjistyy liikaa. Miksi ne tavarat päätyvät ylipäätään pois paikoiltaan? Huone on vanhemmista kuin kaatopaikka, lapset näkevät sen leikkikenttänään. 

Mikä  määrittää lapsuuden ? Kuka määrittää sen, miten paljon tavaraa siellä lastenhuoneessa on tai saa olla?

Oikeastaan tässähän on yksi ja tuhat vastausta kaikkeen. Yksi tärkeimmistä lienee aikuisten harkintakyky, kuinka paljon on tarpeeksi. Tässä päästäänkin kivasti vertailemaan, miten harkintakyky hämärtyy, kun kaikkea on tarjolla niin paljon. On lelukauppaketjuja jos monenlaista. On kivaa leffaa ja tuotetta, jotka vaihtuvat yhtä lujalla vauhdilla kun Suomen kevään sääolot. Ja on kirpputoria, joista saa halvalla harvinaisuuksiakin. Lastenohjelmien mainoskatkoilla pärähtää vauhdikkaat hauvat ja kissimirrit, action-ukkelit ja legot. Miten pieni alakoululainen tai nuorempi erottaa halunsa tai tarpeensa?

Ymmärretäänkö me itsekään vanhempina tässä valinnanvaran ympäröivässä maailmassa, mitä meille myydään? Mitä valintoja teemme? Mitä on kilpavarustelu?

Kyllä ja ei.

Huomaan ylläpitämässäni upeassa  ” Lastenhuoneen järjestysvinkit” – ryhmässä, kuinka monenlaisia lastenhuoneita on ja saa olla. Ihanaa! Kuka oikeastaan normittaa sen, millaista kuuluu olla ? Minä voin varovasti ammattini puolesta kehottaa vähentämään tavaraa, jos siitä aiheutuu vanhemmille sekä lapsille päänvaivaa ja keskinäistä kinaa. En voi kuitenkaan osoittaa sormella  jokaiseen kotiin  ”hävittäkää ne kaikki lelut”, koska en itsekään toimi niin. Olen kuin kuka tahansa muukin, joka kamppailee näiden samojen haasteiden äärellä kulutusyhteiskunnassamme, paljouden täyttämässä maailmassa.

Ammattijärjestäjänä  haluan ilmaista, että vähemmällä pärjää ja tavarat löytyy helpommin, kun niille on määrirelty paikat. Kiistoilta säätytään, kun tavarat saadaan paikalleen ” heittämällä” ….en nyt siis tarkoita viskomista tai paiskomista 😀

Mutta ovi on onneksi keksitty myös lastenhuoneeseen

Se ydin tässäkin on se, että me valinnoillamme teemme asiat mahdollisiksi (tai mahdottomiksi). Meillä se tarkoittaa sitä, että emme ostaneet vappupalloja tänä vuonna meidän perheessä, vaan pojat säästävät kesälomareissuun. Sekin koittaa jo aivan niin pian kuin se juhannnus, jolloin foliopallot olisivat vieläkin kiroiluni kohteena lastenhuoneen lattialla…

Olenko minä p*aska perheen äiti? Kuuluisko mun tarjota sittenkin lapsille ne pallot?

Niin. Vain kuitenkin itse tiedät, missä viihdyt. Ja silloin lapsesikin viihtyvät.

No kerro mulle miten teillä toimitaan ? Mielenkiinnolla kyselen, mut en kaverin puolesta 🙂

Laura

Kurkkaa myös mitä muuta luetaan: Unohda häpeätavarat  

ja miksi ammattijärjestäjän palkaaminen on tabu

Tein ihmiskokeen. Olen aina puhunut luennoillani siitä, kuinka olin ennen niitä suuria muutoksia shoppailuholisti n.5 vuotta sitten. Tavarat oli ennen mulle kuin happimaski, jonka avulla selviydyin arjen velvollisuuksista…

Eilen päätin, että ostan  kotiin uutta sisustamiseen liittyvää. Päätin, että nyt lähtee…

Pakko saada jotain uutta

Pyörähdin siis ensin kaupungilla palaverissa, Helsingissä. Söin tukevan lounaan ja mietin, kuinka menneellä viikolla oli ollut  monta tapaamista asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa. Tunsin kuinka  jännitys pikku hiljaa alkoi hiipua ja ja kuljeskelin täydellä vatsalla Aleksanterinkatua. Kadunvarsilla ihmisten aurinkolaseista heijastui kevät ja samalla mulla iski joku ihmeellinen shoppailijatakauma. Nyt mä vaan haluun jotain. Se oli kuin isku takaraivoon :”pakko saada jotain uutta”.

Päätin, että nyt. Nyt mä seuraan mun dopamiinin erittymistä. Mun mielihyväkeskus lauloi. Olisin varmaan voinut lentää, niin hyvältä se olo tuntui. Nyt mä meen kauppaan, ostan ja katson mitä mulle käy. Ainoa ero tilanteeseen oli se, että tiedostin todella tarkkaan mitä oli meneillä. Ennen olin riippuvainen tuohon mielihyväntuloon shoppailuhetkellä. Se oli ennen mun riippuvuus… Olin ennen shoppailija ja tuhlari.

Kuinka helposti se kävikään

Kaappasin iloiset ja pirteät verhot keittiöön ja olohuoneeseen, kylpyhuoneen maton, tyynynpäällisiä, kaksi kissamukia lapsille sekä käsipyyhkeitä. Marsin puutunein käsin kassalle. Kaivoin lompakkoa tärisevin sormin. Johtuiko se nyt sitten siitä, että olin niin fiiliksissä vai siitä, että olin laukannut kaupassa hyllyjen välissä ja kokeillut ostohuuman vaikutusta pitkästä aikaa? Olinko hikoillut nestehukan partaalle kuumassa toppatakissa ja saavuin raunioina kassalle… ei kyllä mulla on varmaan vaan huono kunto, eikä tämä ollut enää lihasmuistissa. Viikonlopun kunniaksi vielä kukkakaupan kautta  ja kotiin esittelemään, kuinka halvalla sain nämä ja nämä.

Täpötäydessä bussissa sometin kaikessa rauhassa pidellen painavia kasseja epämääräisesti vasurissa. Meinasin ajaa pysäkin ohi. Niin paljon se dopamiini vaikutti.

Shoppailija muuttui ammattijärjestäjäksi

Todentotta. Tällaista se oli elämäni ennen, aina. Ennen kuljin keskustaan päivittäin töihin  ja väsyneenä sitten kauppojen kautta kotiin mielellään jotain kivaa ja pirteää kotiinvietäväksi… Sain piristysruikeen illaksi, vähän kivaa fiilistä. Mutta se oli ennen se.

Mikä oli lopputulos?

Se, että olen todella tyytyväinen hankintoihini. Olen sinnitellyt ja muuttanut ostokäyttäytymistäni viimeiset 4 vuotta. Olen myynyt, lahjoittanut ja antanut pois tavaraa. Hankkinut lapsilleni ja itselleni kierrätyksestä vaatteita. Olen säästänyt luontoa kierrättämällä oikeaoppisesti. Kyllä. Voin täydellä sydämellä myöntää ostaneeni uutta. Olen harjoittanut luopumislihastani. Olen prosessoinut ja tutkaillut itseäni valtavasti ja tiedostanut olleeni ennen jotain ihan muuta. Matkani tähän asti on vaatinut muutosprosessin, jotta perusasioista oppii nauttimaan.

Tunne on tämän jälkeen ehkä vielä parempi kuin koskaan aikaisemmin. Ostin tarpeeseen. Ja sallin sen itselleni. Menin nyt  ostotarkoituksella, en täydentääkseni väsymystä tai piristääkseni itseäni väärin keinoin tai hakemalla johonkin ahdistukseen helpotusta. En koe huonoa omatuntoa, niin kuin ennen. Olen kasvanut ja perehtynyt omiin heikkouksiini. Ehkä jopa todella ankarastikin. Mutta juuri siksi, että voin vain ja ainoastaan kaikella kokemuksellani määritellä mikä on mulle kaikkein tärkeintä. Ei tää shoppailu mene koskaan mun läheisten edelle. Ei enää koskaan.

Mutta jos sä elät sitä vaihetta, että ostat johonkin  peittääksesi pahaaoloa, helpottaaksesi hetkellisesti jotain tai et löydä etsimääsi, pyydän sua miettimään ja ottamaan askeleen tai kaksi taaksepäin. Se kannattaa.

Huomenna lauantaina 3.3 luennoin taas Kanneltalon stagella tavaranvaihtotorilla. Sinne vien samantien  säkillisen pieneksi jääneitä lastenvaatteita. Sekä talvitakkini ja tyynynpäällisiä. Sellaista.

Seuraava luento 7.4. samassa paikassa ja samalla teemalla.

Nyt lähden ostamaan dippailtavaa lasten kanssa ja viettämään perjantai-iltaa yhdessä koko perheen voimin.

Ihanaa viikonloppua

-Laura

ps. minioppaaseen täältä, jolla vältät tyypilliset mokat kodin järjestämisessä

”Uskallan vihdoin pyytää sua meille” kuulen usein asiakkaani suusta. Tilanne on yleensä se, että asiakas on syystä tai toisesta ollut elämässä kovin kiireinen, tavaraa on kerääntynyt nurkkiin eri elämäntilanteiden ja muutosten jälkeen   ja itse on yritetty järjestää – tuloksetta. ” Ei ne nyt ensimmäisenä pyöri mielessä – siis ne tavarat, mut en mä vaan löydä tai muista enää mitään. Tulen täällä kotona kauhean surulliseksi ja ahdistuneeksi!”

”Ne p**kakasat”

Sotku, joka vaanii jatkuvasti taka-alalla, heijastelee arkeen ja kuormittaa muistia. Tavarat muistuttavat sinua tekemättömistä asioista. Laatikot purkamatta kellareissa eri muuttojen jälkeen. Lapselta pieneksi jääneitä harrastusvälineitä,  jälkeen jäänyttä elektroniikkaa, dvd-levyjä ja tavoitevaatteita. Niitä normaaleja asioita. Ne kestokassipussukat, ne ikuisesti pois lähtevät kirotut nyssykät, jotka olemme joskus saaneet piilotettua hyvin kaappiin, varastoon tai sängyn alle. Eivät ole sieltä vieläkään itsestään kadonneet. Ne viheliäiset päätöksenteon pitkittäjät. Ne värikkäät kuosit ärsyttävät verkkokalvojamme. Nimensämukaiset kestokassit, joiden sisältö aiheuttaa meissä vihaa ja epätoivoa. Tunteidemme kuumemittarit, ne negatiivisen kehämme pyörittäjät! Ne paskakasat, joita voisimme potkia ikkunasta ulos.

No niin. Miksi säästämme tai kuljetamme epämääräisiä tavararöykkiöitä  muutosta toiseen ja kaapista toiseen? Helpottaako hetkellinen pino viikattuja vaatteita, jos niitä vain käytetään osittain tai ei lainkaan? Tavarapinot kaatuilevat, kun etsit sitä kadonnutta härpäkettä. Kompastelessamme omissa nurkissamme tunnemme syvää häpeäntunnetta. Syitä on useita tavaroiden kasaantumiselle. Isot muutokset ovat lasten syntymä, remontit, poismuutto, läheisen kuolema tai vaikka avioero (lue tästä Hannan stoori). 

Myös kasvuympäristö vaikuttaa käyttäytymiseemme ja tavarasuhteisiimme, unohtamatta sota-ajan niukkuutta ja pulaa, kun tavarasta ja materiaaleista oli puutettaa. Kaikki oli säästettävä.  Nyt meille on niin paljon tarjolla ja halvalla… Kuinka halpuuttaminen ja menneet ajattelutavat voisivat soveltua yhteen? Ei mitenkään!

Mulla tavarat ja tunteet oli sekaisin neljä vuotta sitten

Kun putkirempan 1. osa oli takanapäin, huokaisin. Luulin, että nyt sitten vaan odotellaan, että pääsee rempattuun kotiin asettelemaan ne samat tavarat sinne ja kaikki järjestyy. Kyllä mä sitten hoidan mun nyssykkäkasat ekologisesti. Otan selvää ja olen ahkera. Niinpä niin.

Voi minua hölmöä. Olisiko ollut järkevää porrastaa tavaratulvaa etukäteen? Ei tietenkään! Laurahan se siinä ylimielisesti vain tunki tavaraa laatikoon ja peitteli kaiken hellästi muovilla sekä vanhoilla lakanoilla, jottei ne upeat tavarat mene pilalle. Olisinpa osannut ennustaa voimavarani. Olisinpa ottanut ammattilaisen avukseni, miksi kukaan ei kertonut, että elämään tulee yllättäviä muutoksia: ”Isäsi tulee kuolemaan, varaudu! Et tule jaksamaan”

Miksi minä olin niin tyhmä, että ajattelin voivani siirtää päätöksentekoa?  Tulipa vedettyä itselleni kymmenen pistettä. Kaikki meni suoraan sanottuna aivan päin  ******!

Silloin päätin, että haluan auttaa muitakin tavaroiden raivaamisessa. Ettei tarvii vetää itseään ihan äärimmilleen!

En mä tiennyt tärkeän asian menettämisestä yhtään mitään. Niinhän sitä sanotaan; elämänkokemus tuo varmuutta. No shit! Mä siis muutin neljä vuotta sitten kolme kertaa; kerran pois himasta, toisen kerran faijan tavarat pois ikuisesti ja kolmannen kerran omat tavarat takaisin omassa himassa. Huom! Ne omat tavarat oli olohuoneessa. Se oli raskasta katsella niitä ja miettiä mitä niille kaikille tekee, yksin…

Mun kokemus varmuudesta oli kaukana silloin , kun jouduin tyhjentämään isäni kuolinpesää ja samalla purkaa omaa laatikkorumbaa himassa. Siinä oli vaakalaudalla oma terveys ja tajunta, miten meitä pyöritetään täällä. Miten helvetin monta tuntia mä roudaan jotain kippoa kuppia kannua ja pannua. Mä niin tajusin, että kaikenlisäksi ne on tarpeettomia! Ne nyt vaan oli jostain syystä mun kotona tai faijan kotona, joka muutenkin herätteli mua koko ajan muistoihin. Olisin tarvinnnut päätökselleni lujittajaa. Empatiaa hädän keskellä ja sitä ymmärrystä. Sellaista,  jota nyt jaan ammattijärjestäjänä asiakkailleni. Kenenkään ei tarvitse hävetä omia voimavarojaan.

Mä olen alusta asti sanoittanut tavaroiden tahdissa tunteitani. Kertonut itselleni, ettei se tunne ja muisto katoa, vaikka luovun tästä lahjasta, jonka sain tärkeältä henkilöltä. Voitko muuten kuvitella, että säästin kaksi vuotta isäni lempi neuletta kaapissani, koska liitin siihen syvän muiston isastäni… Niin. Olen päässyt eteenpäin, ymmärryksen kautta.

Onko sinulla uskallusta tehdä seuraavaa siirtoa?

Jos nostat ”tärkeysmittarissasi” kolme tärkeintä asiaa, mitkä ne voisivat olla? Onko tavarat yksi niistä? Voisimmeko ajatella kaupassa tai vastanottaessamme tavaraa, että tätä tulen vielä katumaan? Tästä on vielä harmia ja häpeää? Millä keinoin voimme pysäyttää itsemme miettimään elämänrajallisuutta ja sitä, että voisimme elää kotonamme tyytyväisiä.  Että voisimme helposti tehdä päätöksiä ja niitä meille, itsellemme mieluisia asioita…

Tee se siirtosi nyt. Mä olen vastassa.

Laura

Ps. Jos et ole vielä saanut miniopasta, nappaa se tästä. Sen avulla ohitat tyypillisimmät mokat kodin järjestämisessä.