Yleinen Archives • Sivu 9 10:stä • Järjestysvinkit

Yleinen

Vältä hutiostot – sesongin parhaat lahjavinkit

 

Seuraavassa kartoitus juhlasesongin totutuista tavoista antaa lahjoja ja saada niitä.

Oheistavaraa ja tuotetta riittää. Mitkä on sesongin parhaat lahjavinkit? Ja mitä ihmettä opettajalle annetaan?

 

Voi sitä lahjojen määrää kautta eliniän!

SYNTYMÄPÄIVÄ

Uuden tulokkaan juhliminen alkaa jo ennen syntymää, valmistellaan odottavalle äidille yllätyskemut ”babyshowerit” uuden perheenjäsenen kunniaksi. Ristiäislahjaksi on saatettu alkaa keräämään nimikirjaimilla varustettuja hopeisia aterimia. Ja niitä on kerätty koko lapsuusaika. Jokaisella on risti kannettavana, oli käynyt rippikoulun tai ei. Aina joku tädeistä ne lusikat on siellä sulle hommannut. Eikö niin, kivat sille!

VALMISTUJAISET – OPETTAJAN VINKKEJÄ LAHJAIDEOISTA

 Ja  kaikki päättyy aikanaan, niin kuin myös lukuvuosikin. Huoh! Jossain vaiheessa havahdutaan siihen, (lue liian myöhään aina!) että opettajia täytyy muistaa. Kysymys on säännöllinen, mutta yllättää joka vuosi. Eräs monilapsisen perheen äiti kertoi käytännöllisistä lahjaideoista. Hän on itsekin toiminut opettajanhommissa ja tietää mitä lahjan saaminen ja antaminen tuntuu. Toki miettimistä se vaatii jokaisen kohdalle erikseen. Varsinkin, jos haluaa mukailla opettajan intressejä. Toisaalta lahjakortti on aina luotettava ja ilahduttaa varmasti. Lahjana opettajille on toiminut  lahjakortti lempikahvilaan. Tai voithan rauhassa sääliä opettajaa kauniilla kortilla ”mä taimi olin sun tarhassais” ja heität sen  kaktuksen kylkeen.

Toisille on muodostunut tapoja lievittää tuskaa : ”Anopin pitsiliinat päästetään vain kerran vuodessa pöytään ja toisinaan kankaita tai esineitä sujautetaan äidin mukana taikaisin sinne, mistä ne ovat tulleetkin!”

 

VINKKI PERHEJUHLIIN ! VÄLTÄ HÄTÄOSTOT  JA RANDOM HÄÄLAHJAT

Olet onnekas, jos saat lahjan kuitin kanssa. Senhän pääsee vielä vaihtamaan!   Ilahtuminen on molemminpuolista, mikäli tunteet kohtaa vilpittömästi. ”Luojan kiitos tämän saa vaihtaa!”

Näin ei aina ole. Tunteet voivat olla ristiriitaiset ja syyllisyys nostaa päätään. Varsinkin jos sitä vaihtamisen mahdollisuutta ei ole. Siinä sitten kiemurtelet ! Lahja tai esine ei löydä paikkaa, mutta en vaan voi luopua siitä enkä heittää pois, ”koska lahjan antaja kyttää kyläillessään, missä se lahja on”  -kertoi eräskin äiti isosta posliinisesta pääsiäismunasta. ”Se on perintölahja ja koriste-esine, mutta se ei vaan sovi mihinkään.” Karseeta!

”En tajunnut, miten häämekostakin tulee joskus pelkkä riesa. Tavarat ja esineet vaan kulkee siinä mukana. Ihan kuin olisi joku normi, että se kaikki vaan kuuluu olla mun mukana vaiheesta toiseen”

 

VOIHAN SE HALPA OLLA MUTTA PITÄÄKS SE OLLA NOIN RUMAKIN?

Häälahjatkin ovat monelle pisto sydämeen! Samoin on minulla. Eräs ystäväni teki kauniisiin keittiöpyyhkeisiin meillä häälahjaksi ristipistoin nimemme ja hääpäivämme. Nyt 13-vuotta myöhemmin pyyhkeet ovat edelleen käytössä keittiössä. Sisäinen ääneni huutaa aina: ”heitä helvettiin toi reikäkasa!”  Mutta en vaan voi, koska häät oli ihanat. Symbolisoikohan se pitkää liittoa? Haha…  Koskaan niitä savikuppejakaan tai  kippoja ei olla  käytetty saati pidetty esillä, vain siirrelty hyllyltä edestakaisin. On siinä jumppaamista. Ai kuulostaa tutulta?

”En heitä pois, vaikka Konmari ja sen kaverit sanois mitä!”

 

 HYÖTYKÄYTÄ HÄÄMEKOT KASTEMEKOIKSI, ANNA HYVÄN KIERTÄÄ NIILLE JOTKA OIKEASTI TARVITSEE

Muistaisemmeko me siis niitä jokaista häälähjapyyhettä, jollemme törmäisi niinhin arjessa päivittäin ja joka päivä?

Se miksi näitä esineitä ja lahjoja säästetään, onkin seuraava kysymykseni. (Vinkit niiden järjestämiseen löydät täältä) Niihin tavaroihin liittyy aina elettyä elämää, muistoja jostain, rahaakin arvokkaampaa. Sitä, mitä se tietty tavara tuo mieleen. Mieleemme ei kuitenkaan kerralla mahdu 4-5 asiaa enempää. Emmekä me muistoja unohda, ainakaan niitä ihmisiä, jotka ovat tärkeimpiä elämässämme.

Epäilen ja samalla norkoilen pyyhkeen vierellä ja kirjoitan tätä…voisiko  häämekot kastemekoiksi hyötykäyttää ja tehdä tuplatavaroista lahjoja niitä tarvitseville jatkaen tavaran matkaa hyödyksi toiselle ja pois tieltä omasta elämästä? Mutta älä vältä tai siirrä päätöksentekoa. Sinä voit kantaa vastuun ja lahjoittaa iloa ja onnekkaalle ihmiselle laatuseuraa yhdessätekemisen ohella.

Ai niin se opettajan lahja. Mitä sä löysit?  Sorruitko sittenkin taas kuppiin ja kippoon? Kerätkää ryhmässä yhteinen lahjakortti ja osoittakaa se sellaiseen paikkaan, että sankari voi hankkia vaikka ruokaostokset tarvittaessa tai hyödyntää sen seuraavalle onnekkaalle – ehkä just sulle. Mitä sä itse silloin toivoisit?

 

-Laura

Jaa tämä artikkeli

Poltin päiväkirjat

Minä annoin viimeisen tuomion ”tärkeälle” laatikolle, joka oli seurannut muutosta toiseen. Se sisälsi muunmuassa päiväkirjani. En halunnut kenenkään lukevan niitä, en halunnut edes itse palata niihin, vaikka vähän oli pakko… Siksi, että ne sisälsivät inhottavaa negatiivista pulauttelua teini-iän syövereistä, painokelpaamatonta tekstiä ja kuvitusta elämän vittumaisuudesta ja pienistä onnenhetkistä epävarmuuden ajovaloissa. Se oli kuumottavan kammottavaa! Haluatko kuulla lisää, suruadressit lähti myös. Palankohan itse kohta helvetissä?

Kerroinko jo kaninkarvasta? Siitä jonka säilöin vuonna 1995 pieneen pahviseen rasiaan. Niin tietysti mulla pitää sitä olla, enhän mä muuten voisi muistella mun lemminkkiäni.  R.I.P Pupu 1993-2002.

 

Miten sinä hyödynnät varaston?

Asiakkaillani, ainakin heillä, joiden varastosta järjestän tulee vastaan vanhoja kirjeitä entisiltä kumppaneilta, muistokirjoja sun muuta mikä ehkä vähän nolottaa. En missään nimessä kehoita ketään polttamaan omia muistojaan. Päiväkirjat oli vaan se mun painajainen, joka tuli ensimmäisenä mieleen ja se kauhistutti.

Mulla on varastoja kaksikin kappaletta. Iloitsen siitä, että ne ovat hyötykäytössä vuodenaikojen mukaan. Sinne vaan kaikki lämpimät kuteet sun muuta, helteen keskellä. Ongelma astuu esiin siinä vaiheessa, kun varasto on täynnä roskaa… tai turhakkeita tai käyttökelvottomia esineitä Jopa pahimmillaanse on  iloinen kaatopaikka!

 

Asiakas halusi varaston järjestykseen

Autoin viime maanantaina varaston järjestämisessä. Aikaa saimme kulumaan viisi (5) tuntia. Voitteko kuvitella, kuinka helteessä hommaan saadaan jännittävä tvisti? Niin, mutta tavoitteeseen päästiin. Kiinnostuitko?

 

 

Lisää ennen ja jälkeen kuvia @jarjestysvinkit

Kauheaa, päiväkirjat on osa elämää!

Jos et halua polttaa päiväkirjojasi niin, mitä muuta voisit siellä varastossa järjestää? No älä ainakaan haudo sun iänikuisia oppimateriaaleja vuosikymmenten takaa. Jos et ole tähän päivään mennessä niitä tarvinnut, et tule palaamaan niihin vastaisuudessakaan. Vie hyväkuntoiset oppikirjat kirjastoon (huom uudet painokset otetaan ilomielin vastaan, ei niitä vanhoja). Irrota menneestä ja ala miettiä tämän hetken helpottumista. Muutosta toiseen seilaavat laatikot ovat viho viimeisiä.

Voisit järjestää vaikka joululaatikot teemoittain, kausivaatteille ja harrastuksille omat paikkansa. Vuodenaikaktegoriat kunniaan! Et välttämättä tarvitse mökillä sitä kaikkea, mitä ajattelet… Se on vain päätöksenteon siirtämistä. Ei ne risaiset vaatteet siellä mökillä paremmalta tunnu, sitä paitsi miksi aina pitää selitellä käyttötarkoitusta viimeiseen asti? Perimä ohjaa ajattelemaan ”jos mä tarviin.” Ja miksi sinne mokille pitää viedä kaikki romut tai pikkuisen rikkinäiset?

Mitä paremmin osaat tehdä valintoja nykyisyyttä palvelemaan, sitä paremmaksi varastosi käytettävyys tulee. Okei okei, mä myönnän! Mullakin on muutama vhs-kasetti omia nauhoituksia, mutta dvd:t ja cd:t kannattaa antaa eteenpäin suosiolla, ei ne siellä laatikossa soi itsekseen.

Hyödynnä tilasi viisaasti, tunnet kyllä itsesi, mikä tuottaa fiilistä ja mikä ei. Vähitellen opit tuntemaan kaikki tavarasi. Häpeämättä. Kiitos myös pupulle, joka olit tärkeä. Karvoihisi en enää katso, kuviasi kylläkin.

Nuoruus oli seikkailu, thanks God it is over! Tuli muuten hyvä hiillos päiväkirjojen tuhkasta makkaralle 🙂

Miltä sun varastossa näyttää?

-Laura

Hei tuliko sulle jo miniopas? Tästä pääset sen pariin  

Jaa tämä artikkeli

Paska perhe ilman vappupalloja

Leikki on lapsen työtä. Tärkein elementti lasten elämässä

Lapset ottavat niin paljon leikkiin mukaan, kun yleensä tavaraa  annetaan huoneeseen ja mielikuvitus johdattaa ja tempaa mukaansa : ”Äiti, isi, palikat on perunoita ja junarata kalapuikkoja…Sitten me kokkaillaan, niin että ruokaa saattaa vähän lentää ympäriinsä kuin lihapullakuurot. Vähän kuin koko huone muuttuisi tavarataloksi, jossa todellakin on valinnan varaa. Siellä koirat on kissoja ja pehmolelut hattaraa. Kerrossänky on laiva. Lelut ovat meri ja meressä on paaaaljoon kalaa”.

Mutta mikä auttaisi, kun lastenhuoneesta ei kukaan löydä yhtään mitään.  Äiti järjestää, huutaa lapsia siivoamaan. Potkii kasoja sivuille ja huutaa taas, mutta kukaan ei tule. Eikä kuule ”Tähän paska perheeseen ei enää hankita yhtään mitään kivaa!”

Tämä tilanne ja kaava toistuu, jos ei mitään muutosta tehdä. Muutos, joka voisi syntyä ennen kuin tilanne kärjistyy liikaa. Miksi ne tavarat päätyvät ylipäätään pois paikoiltaan? Huone on vanhemmista kuin kaatopaikka, lapset näkevät sen leikkikenttänään. 

 

Mikä  määrittää lapsuuden ? Kuka määrittää sen, miten paljon tavaraa siellä lastenhuoneessa on tai saa olla?

Oikeastaan tässähän on yksi ja tuhat vastausta kaikkeen. Yksi tärkeimmistä lienee aikuisten harkintakyky, kuinka paljon on tarpeeksi. Tässä päästäänkin kivasti vertailemaan, miten harkintakyky hämärtyy, kun kaikkea on tarjolla niin paljon. On lelukauppaketjuja jos monenlaista. On kivaa leffaa ja tuotetta, jotka vaihtuvat yhtä lujalla vauhdilla kun Suomen kevään sääolot. Ja on kirpputoria, joista saa halvalla harvinaisuuksiakin. Lastenohjelmien mainoskatkoilla pärähtää vauhdikkaat hauvat ja kissimirrit, action-ukkelit ja legot. Miten pieni alakoululainen tai nuorempi erottaa halunsa tai tarpeensa?

Ymmärretäänkö me itsekään vanhempina tässä valinnanvaran ympäröivässä maailmassa, mitä meille myydään? Mitä valintoja teemme? Mitä on kilpavarustelu?

Kyllä ja ei.

Huomaan ylläpitämässäni upeassa  ” Lastenhuoneen järjestysvinkit” – ryhmässä, kuinka monenlaisia lastenhuoneita on ja saa olla. Ihanaa! Kuka oikeastaan normittaa sen, millaista kuuluu olla ? Minä voin varovasti ammattini puolesta kehottaa vähentämään tavaraa, jos siitä aiheutuu vanhemmille sekä lapsille päänvaivaa ja keskinäistä kinaa. En voi kuitenkaan osoittaa sormella  jokaiseen kotiin  ”hävittäkää ne kaikki lelut”, koska en itsekään toimi niin. Olen kuin kuka tahansa muukin, joka kamppailee näiden samojen haasteiden äärellä kulutusyhteiskunnassamme, paljouden täyttämässä maailmassa.

Ammattijärjestäjänä  haluan ilmaista, että vähemmällä pärjää ja tavarat löytyy helpommin, kun niille on määrirelty paikat. Kiistoilta säätytään, kun tavarat saadaan paikalleen ” heittämällä” ….en nyt siis tarkoita viskomista tai paiskomista 😀

Mutta ovi on onneksi keksitty myös lastenhuoneeseen

Se ydin tässäkin on se, että me valinnoillamme teemme asiat mahdollisiksi (tai mahdottomiksi). Meillä se tarkoittaa sitä, että emme ostaneet vappupalloja tänä vuonna meidän perheessä, vaan pojat säästävät kesälomareissuun. Sekin koittaa jo aivan niin pian kuin se juhannnus, jolloin foliopallot olisivat vieläkin kiroiluni kohteena lastenhuoneen lattialla…

Olenko minä p*aska perheen äiti? Kuuluisko mun tarjota sittenkin lapsille ne pallot?

Niin. Vain kuitenkin itse tiedät, missä viihdyt. Ja silloin lapsesikin viihtyvät.

No kerro mulle miten teillä toimitaan ? Mielenkiinnolla kyselen, mut en kaverin puolesta 🙂

 

 

Laura

 

Kurkkaa myös mitä muuta luetaan: Unohda häpeätavarat  

ja miksi ammattijärjestäjän palkaaminen on tabu

 

Jaa tämä artikkeli

Nyt ammattijärjestäjä puhuu suoraan! Viisi vinkkiä kodin järjestämiseen sekä kuvat ennen ja jälkeen

Hävettää, kun on niin paljon tekemistä. Itkettää kun ei saa mitään aikaiseksi…

Muistatko vielä 10 vuotta sitten puheet ”elitistisestä” kotisiivouksesta ja siivoojan palkkaamisesta? Mites nyt? Tiedän useita, jotka palkaavat siivoojan. Siitä syystä, että kotityöt vähenisivät ja aikaa riittäisi tärkeille tekemisille. Eikä kukaan enää kyseenalaista jaksamista tai osaamista siivouksen suhteen.

Mutta elämme aikaa, jolloin pitää puolustella ammattijärjestäjän palkkaamista. Kuitenkin samat perustelut riittää ammattijärjestäjän palkkaamiselle, kun kodin kellari on täyttynyt  tavaroista, vaatekaapista ei löydy mitään tai olohuone on alkanut täyttyä varastonomaiseksi puhumattakaan saunasta. Jokaikinen päivä kuluu aikaa tavaroiden etsimiseen. Mutta mikä on reaktio, kun kuulet ystävän palkanneen ammattijärjestäjän? 

Niin. Meillä on monenlaisia tarpeita, paljon tavaraa ja liian vähän aikaa tehdä kaikkea itse!

Ammattijärjestäjän palkkaaminen on tabu. Tavaroihin ja sotkuun liittyy häpeä. Voi olla kiduttavaa kertoa läheisilleen tarvitsevansa apua. Ja kun siitä kertoo, läheiset saattavat antaa kärkevää palautetta: ”kyllä sä nyt yksin osaat ja voit heittää sun tavaras kiertoon ja roskikseen. Otat ystäväsi mukaan, eihän siinä nyt kauaa mene, anna mennä vaan.”

Asia ei ole niin yksinkertainen

On olemassa sellainen asia kuin luopuminen, joka aiheuttaa monenlaisia esteitä tavaroiden karsimisille. On olemassa muistoja. Kaikkeen tähän selvittelyyn ei voi pyytää edes rakkaimman ystävän neuvoa. Ystävyys voi joutua koetukselle, mikäli hyppää liikaa aralle osa alueelle. Sitä paitsi ystävien kanssa on syytä tehdä mieluisia ja rentouttavia asioita.

Miksi on olemassa ammattijärjestäjiä?

Samaa voisi kysyä, miksi on kampaaja, hammaslääkäri tai korjaaja? Voit toki pyytää ystävän toteuttamaan unelmiesi hiukset, vaikkei hän ole alan ammattilainen. Hän varmasti saa tukan poikki,  mutta lopputulos ei ole kaivattu ja toivottu. Entä miksi ystäväsi ei voisi tutkia hampaitasi tai korjata tuosta vaan vuotavia putkia?(tottakai voi tietysti, jos hän on alalla… )

Asiahan on näin siis näin, että kun meillä on ongelma, luotamme toki ystäviin. MUTTA. Viimekädessä ammattilaisiin. Ammattijärjestäjät ovat saaneet koulutuksen, heillä on varmaa osaamista sekä tukevat vaikeissa päätöksissa antaen näkökulmia tavararoista luopumiseen.

Rohkaisen vihdoin ja viimein sinua kertomaan minulle, mikäli et löydä vaatekaapistasi mitään, olohuone alkaa täyttyä tai kulutat aikaa asioiden etsimiseen. Kotisi on tärkein paikka, jossa voit rentoutua. Ja takaan, että multa löytyy empatiaa. Ystävät saattavat olla liian suoria. Mietipä itse, miten helppoa olisi arvostella toisten tavaroita….

Järjestäminen on ihanaa ja palkitsevaa yhdessä asiakkaan kanssa!

Tässä ennen ja jälkeen kuvia kohteesta, jossa oli kysymyksessä koko kodin järjestäminen. Tässä vain etsimme nojatuolin olohuoneen tavarapaljouden keskeltä.

Kuvat julkaistu asiakkaan luvalla. Tässä kodissa projekti etenee koko ajan. Kysymyksessä on koko kodin järjestäminen, uusien rutiinien ylläpitoa ja tavoitteena nauttia elämästä, joka päivä!

 

Olen kouluttautunut ammattijärjestäjäksi, koska tavarapaljouden haittavaikutukset on jo oikeasti näkyvillä.

 

Kun nyt mietit, miten ihmeessä saisi kotinsa siihen kuntoon, että olisi aikaa ja tilaa hengittää niin laita viestiä mulle tänne. Takaan, että kun luovut entisistä tavoistasi,  saat tilalle uutta…

Tee itsellesi hyväolo ja lopeta alituinen riittämättömyydessä ja syyllisyydessä pyöriminen. Siksi mä olen tässä kertomassa, että sun elämä olisi helpompaa.  Lueppa mun omakohtaiset tavarakokemukset täältä. Siis miksi aina pitää venyttää viimeiseen asti, kunnes selkä katkeaa…

 

Niin ja täältä löydät viisi vinkkiä kodin järjestämiseen. Alkaen..

 

Ilolla ja ymmärryksellä

Laura

 

ps. Instagrammissa uusi tili ennen ja jälkeen kuville @jarjestysvinkit 

Jaa tämä artikkeli

Luottokorttiterapiaa. Tuliko minusta jälleen shoppailija ja tuhlari?

Tein ihmiskokeen. Olen aina puhunut luennoillani siitä, kuinka olin ennen niitä suuria muutoksia shoppailuholisti n.5 vuotta sitten. Tavarat oli ennen mulle kuin happimaski, jonka avulla selviydyin arjen velvollisuuksista…

Eilen päätin, että ostan  kotiin uutta sisustamiseen liittyvää. Päätin, että nyt lähtee…

 

Pakko saada jotain uutta

Pyörähdin siis ensin kaupungilla palaverissa, Helsingissä. Söin tukevan lounaan ja mietin, kuinka menneellä viikolla oli ollut  monta tapaamista asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa. Tunsin kuinka  jännitys pikku hiljaa alkoi hiipua ja ja kuljeskelin täydellä vatsalla Aleksanterinkatua. Kadunvarsilla ihmisten aurinkolaseista heijastui kevät ja samalla mulla iski joku ihmeellinen shoppailijatakauma. Nyt mä vaan haluun jotain. Se oli kuin isku takaraivoon :”pakko saada jotain uutta”.

Päätin, että nyt. Nyt mä seuraan mun dopamiinin erittymistä. Mun mielihyväkeskus lauloi. Olisin varmaan voinut lentää, niin hyvältä se olo tuntui. Nyt mä meen kauppaan, ostan ja katson mitä mulle käy. Ainoa ero tilanteeseen oli se, että tiedostin todella tarkkaan mitä oli meneillä. Ennen olin riippuvainen tuohon mielihyväntuloon shoppailuhetkellä. Se oli ennen mun riippuvuus… Olin ennen shoppailija ja tuhlari.

 

Kuinka helposti se kävikään

Kaappasin iloiset ja pirteät verhot keittiöön ja olohuoneeseen, kylpyhuoneen maton, tyynynpäällisiä, kaksi kissamukia lapsille sekä käsipyyhkeitä. Marsin puutunein käsin kassalle. Kaivoin lompakkoa tärisevin sormin. Johtuiko se nyt sitten siitä, että olin niin fiiliksissä vai siitä, että olin laukannut kaupassa hyllyjen välissä ja kokeillut ostohuuman vaikutusta pitkästä aikaa? Olinko hikoillut nestehukan partaalle kuumassa toppatakissa ja saavuin raunioina kassalle… ei kyllä mulla on varmaan vaan huono kunto, eikä tämä ollut enää lihasmuistissa. Viikonlopun kunniaksi vielä kukkakaupan kautta  ja kotiin esittelemään, kuinka halvalla sain nämä ja nämä.

Täpötäydessä bussissa sometin kaikessa rauhassa pidellen painavia kasseja epämääräisesti vasurissa. Meinasin ajaa pysäkin ohi. Niin paljon se dopamiini vaikutti.

 

Shoppailija muuttui ammattijärjestäjäksi

Todentotta. Tällaista se oli elämäni ennen, aina. Ennen kuljin keskustaan päivittäin töihin  ja väsyneenä sitten kauppojen kautta kotiin mielellään jotain kivaa ja pirteää kotiinvietäväksi… Sain piristysruikeen illaksi, vähän kivaa fiilistä. Mutta se oli ennen se.

Mikä oli lopputulos?

Se, että olen todella tyytyväinen hankintoihini. Olen sinnitellyt ja muuttanut ostokäyttäytymistäni viimeiset 4 vuotta. Olen myynyt, lahjoittanut ja antanut pois tavaraa. Hankkinut lapsilleni ja itselleni kierrätyksestä vaatteita. Olen säästänyt luontoa kierrättämällä oikeaoppisesti. Kyllä. Voin täydellä sydämellä myöntää ostaneeni uutta. Olen harjoittanut luopumislihastani. Olen prosessoinut ja tutkaillut itseäni valtavasti ja tiedostanut olleeni ennen jotain ihan muuta. Matkani tähän asti on vaatinut muutosprosessin, jotta perusasioista oppii nauttimaan.

Tunne on tämän jälkeen ehkä vielä parempi kuin koskaan aikaisemmin. Ostin tarpeeseen. Ja sallin sen itselleni. Menin nyt  ostotarkoituksella, en täydentääkseni väsymystä tai piristääkseni itseäni väärin keinoin tai hakemalla johonkin ahdistukseen helpotusta. En koe huonoa omatuntoa, niin kuin ennen. Olen kasvanut ja perehtynyt omiin heikkouksiini. Ehkä jopa todella ankarastikin. Mutta juuri siksi, että voin vain ja ainoastaan kaikella kokemuksellani määritellä mikä on mulle kaikkein tärkeintä. Ei tää shoppailu mene koskaan mun läheisten edelle. Ei enää koskaan.

Mutta jos sä elät sitä vaihetta, että ostat johonkin  peittääksesi pahaaoloa, helpottaaksesi hetkellisesti jotain tai et löydä etsimääsi, pyydän sua miettimään ja ottamaan askeleen tai kaksi taaksepäin. Se kannattaa.

Huomenna lauantaina 3.3 luennoin taas Kanneltalon stagella tavaranvaihtotorilla. Sinne vien samantien  säkillisen pieneksi jääneitä lastenvaatteita. Sekä talvitakkini ja tyynynpäällisiä. Sellaista.

Seuraava luento 7.4. samassa paikassa ja samalla teemalla.

 

Nyt lähden ostamaan dippailtavaa lasten kanssa ja viettämään perjantai-iltaa yhdessä koko perheen voimin.

 

 

Ihanaa viikonloppua

 

-Laura

 

ps. minioppaaseen täältä, jolla vältät tyypilliset mokat kodin järjestämisessä

Jaa tämä artikkeli

Neljä kirjainta: IKEA

Huomaat kuvassa IKEA kalusteita. ”Saahan ne halvat olla, mutta että noin rumatkin”…  Neljä kirjainta: IKEA. Miksi meillä on 1000 syytä rakastaa ja vihata  kyseistä lafkaa? …

Mun työ on lähtenyt  liikkeelle sydämestä, omista sekä ”hieman” muidenkin tarpeista. Mulla on kaksi Facebook ryhmää; Lastenhuoneen järjestysvinkit ja Lapsiperheen kodin sisustus- ja järjestysvinkit. Itseasiassa Järjestysvinkit alkoi ensin mainitusta ryhmästä  ja omista ongelmista, mitä ainainen lastenhuoneen kaaos saa aikaan. Se fiilis kun astut Legojen päälle tuontuosta ja pehmolelut pursuilee sängysssä, lattialla ja milloin missäkin. Voi sitä tavaran määrää… No en ole ainut joka kokee samoin. Lisäksi saatan vain innostua pyörittämään lasten huonekaluja fiiliksen mukaan ja hakemalla hakea aina vaan parempia ratkaisuja. Kyllä. Sama tapahtuu myös muualla kodissa. Enkä tässäkään ole ainut, vai mitä?

Kaikkia ei voi eikä pidäkään miellyttää

 

Myönnän, että meillä on kotona uutta ja vanhaa huonekalua sekaisin. On perittyjä, ostettuja ja lahjaksi saatuja. Myös ruotsalaisen huonekaluliikkeen huonekaluja, IKEA:n huonekaluja. Tiedän, että suurin osa hankkii huonekalunsa Ikeasta, sen olen nähnyt Facebook ryhmien myötä (nykyään 27 000 upeaa jäsentä Lastenhuoneen hyvänmielen ryhmässä). Ikean huonekaluja saa lähes puoli-ilmaiseksi roskalavaryhmistä ja kirppareilta. Meidän sohvat ja nojatuolitkin ovat esiintyneet mun Instagramissa (@organizeroflife). Eikä niitä aina ole kehuttu. ”Tyylikkyys kaukana” -tyyppisten kommenttien saattelemana en niistä luovu, en todellakaan. Netissä on vaan helppo heittää kommenttia vastuuttomasti.

Päämäärät ihan muualla

Itseasiassa miksi lähdin puhumaan IKEA:n huonekaluista on se, että ensinnäkin teen selväksi nyt, etten missään nimessä ole Ikea kätyri, agentti tai mikään muukaan. Ja JOS OLISIN laittaisin jokaiseen postaukseen ja sääntöön, että tässä olisi kysymyksessä kaupallinen yhteistyö. Haha, jos olisin Ikealla duunissa, miten ehtisin tehdä  ammattijärjestäjän työtä? Mulla on päämäärät ja intohimo muualla kuin tämän kyseisen firman sanansaattajana. Okei tulihan se nyt ilmaistua voimakkaasta, mutta selkeästi.  Katso tästä mitä teen… 

Lähde https://www.ikeahackers.net/2013/09/learning-tower-with-bekvam-stool.html

#Thekärry sun muuta

Selvästi tämä monopoliasemassa oleva huonekalukauppa  nostattaa verisuonet pintaan, lisätäänpäs vähän vettä myllyyn.  Jengi rakastaa vinkkejä.

Okei. Myös näitä Ikeahack -juttuja. En nyt puhu Ikea Malm -lipastosta, johon iskostuu vinkki ”tulee kiinnittää seinään, jottei sinne alle kuole” tyyppistä lausetta  (oikeasti vaarallinen juttu, en siitä laske leikkiä) vaan esim tästä ”Learning Tower BEKVÄM” – jakkaratyyppisestä ratkaisusta, jonka tarkoituksena on ottaa lapset mukaan kotiaskareisiin.

Keikutaan miten sattuu

Mielestäni nämä ovat ihastuttavinta antia, mitä netin ihmemaa voi meille antaa. Eri asia on se, kuka näitä lähtee oikeasti toteuttamaan. Samoin se, kuinka herkästi tällaista lähdetään arvostelemaan… Mun näkökulmani on se, että jos joku näkee niin paljon vaivaa ja tekee lapselleen jakkaratornin, hän varmasti tuntee lapsensa, eikä anna lapsen polttaa/keikkua/kaatua/pelleillä tai mitään muutakaan keittiössä, niin kuin en minäkään antaisi tavallisen jakkaran tai tuolin päällä keikkua ja toheltaa huolimattomasti.

Minusta on tärkeää, että erotetaan hyvät vinkit ja kasvatus toisistaan. Jokainen on varmasta paras vanhempi lapsilleen (tai näin ainakin toivon).

 

Jokainen päättäköön, mikä on oikein ja paras.

Sitä en voi kuitenkaan hyväksyä, että toisten tuotoksia arvioidaan ja moititaan kysymättä, aiheenvierestä vain siksi että halutaan tuottaa pahaa mieltä. Ryhmissä , julkisesti tai missä vaan ylipäätään.

Meillä lapset ovat tiskanneet keittäneet ja kauhoneet kastikkeita hellan äärellä alle 2-vuotiaasta. Miksi? No siksi, etten voinut vahtia lapsen puuhia ruokaa laittaessa. Siinä ovat olleet valvotusti silmän alla ja kokkailussa mukana innokkaana.

 

Lastehuoneessa on ihana vanha liinavaatekaappi. Tämä kuva on myös ryhmäni profiilikuvana, Lastenhuoneen järjestysvinkeissä.

Raivokkaat tunnekokemukset

Tietysti tämä kuvaa yhtä aikakautta, hankimme lisää huonekaluja, säilytystarvikkeita hallitaksemme kaikkea. Mutta hyvän elämän saavuttaakseen tarpeet voivat olla kovinkin vähäiset. Ja ne saattaa olla just kumuloituneena Ikeasta ostettuun jakkaraan tai lipastoon, joka on innokkaana bongattu kirppikseltä, tuunattu uuteen uskoon ja hyvilllä mielin  jaettu ryhmiin vinkiksi. That’s the point! Jaetaan niitä hyviä vinkkejä! Ei mielipiteitä niistä vinkeistä, niiden alkuperästä, kasvatuksesta tai muustakaan henkilökohtaisesta.

 

Olisiko sulla joku mielipide kuvaamaan tätä aikakautta, jossa saamme raivokkaita tunnekokemuksia muutaman euron tuunailuista järjestysvinkkien ihmemaassa?

Kerro mulle, miksi meillä on niin monta syytä rakastaa ja vihata samaan aikaan?

 

 

-Laura

 

ps. #thekärry  ja #thekassit on ryhmämme yhteistä kieltä. Jos et vielä tiedä, toinen niistä on Ikeasta ja toinen jostain muusta.  Tästä kärryyn ja  Tästä kasseille  

Jaa tämä artikkeli

Ammattijärjestäjä, pitääkö ensin jonkun kuolla, jotta ymmärtää elämän rajallisuuden?

 

”Uskallan vihdoin pyytää sua meille” kuulen usein asiakkaani suusta. Tilanne on yleensä se, että asiakas on syystä tai toisesta ollut elämässä kovin kiireinen, tavaraa on kerääntynyt nurkkiin eri elämäntilanteiden ja muutosten jälkeen   ja itse on yritetty järjestää – tuloksetta. ” Ei ne nyt ensimmäisenä pyöri mielessä – siis ne tavarat, mut en mä vaan löydä tai muista enää mitään. Tulen täällä kotona kauhean surulliseksi ja ahdistuneeksi!”

”Ne p**kakasat”

Sotku, joka vaanii jatkuvasti taka-alalla, heijastelee arkeen ja kuormittaa muistia. Tavarat muistuttavat sinua tekemättömistä asioista. Laatikot purkamatta kellareissa eri muuttojen jälkeen. Lapselta pieneksi jääneitä harrastusvälineitä,  jälkeen jäänyttä elektroniikkaa, dvd-levyjä ja tavoitevaatteita. Niitä normaaleja asioita. Ne kestokassipussukat, ne ikuisesti pois lähtevät kirotut nyssykät, jotka olemme joskus saaneet piilotettua hyvin kaappiin, varastoon tai sängyn alle. Eivät ole sieltä vieläkään itsestään kadonneet. Ne viheliäiset päätöksenteon pitkittäjät. Ne värikkäät kuosit ärsyttävät verkkokalvojamme. Nimensämukaiset kestokassit, joiden sisältö aiheuttaa meissä vihaa ja epätoivoa. Tunteidemme kuumemittarit, ne negatiivisen kehämme pyörittäjät! Ne paskakasat, joita voisimme potkia ikkunasta ulos.

No niin. Miksi säästämme tai kuljetamme epämääräisiä tavararöykkiöitä  muutosta toiseen ja kaapista toiseen? Helpottaako hetkellinen pino viikattuja vaatteita, jos niitä vain käytetään osittain tai ei lainkaan? Tavarapinot kaatuilevat, kun etsit sitä kadonnutta härpäkettä. Kompastelessamme omissa nurkissamme tunnemme syvää häpeäntunnetta. Syitä on useita tavaroiden kasaantumiselle. Isot muutokset ovat lasten syntymä, remontit, poismuutto, läheisen kuolema tai vaikka avioero (lue tästä Hannan stoori). 

Kuva Ilja Hernberg

Myös kasvuympäristö vaikuttaa käyttäytymiseemme ja tavarasuhteisiimme, unohtamatta sota-ajan niukkuutta ja pulaa, kun tavarasta ja materiaaleista oli puutettaa. Kaikki oli säästettävä.  Nyt meille on niin paljon tarjolla ja halvalla… Kuinka halpuuttaminen ja menneet ajattelutavat voisivat soveltua yhteen? Ei mitenkään!

Mulla tavarat ja tunteet oli sekaisin neljä vuotta sitten

Kun putkirempan 1. osa oli takanapäin, huokaisin. Luulin, että nyt sitten vaan odotellaan, että pääsee rempattuun kotiin asettelemaan ne samat tavarat sinne ja kaikki järjestyy. Kyllä mä sitten hoidan mun nyssykkäkasat ekologisesti. Otan selvää ja olen ahkera. Niinpä niin.

Voi minua hölmöä. Olisiko ollut järkevää porrastaa tavaratulvaa etukäteen? Ei tietenkään! Laurahan se siinä ylimielisesti vain tunki tavaraa laatikoon ja peitteli kaiken hellästi muovilla sekä vanhoilla lakanoilla, jottei ne upeat tavarat mene pilalle. Olisinpa osannut ennustaa voimavarani. Olisinpa ottanut ammattilaisen avukseni, miksi kukaan ei kertonut, että elämään tulee yllättäviä muutoksia: ”Isäsi tulee kuolemaan, varaudu! Et tule jaksamaan”

Miksi minä olin niin tyhmä, että ajattelin voivani siirtää päätöksentekoa?  Tulipa vedettyä itselleni kymmenen pistettä. Kaikki meni suoraan sanottuna aivan päin  ******!

Silloin päätin, että haluan auttaa muitakin tavaroiden raivaamisessa. Ettei tarvii vetää itseään ihan äärimmilleen!

En mä tiennyt tärkeän asian menettämisestä yhtään mitään. Niinhän sitä sanotaan; elämänkokemus tuo varmuutta. No shit! Mä siis muutin neljä vuotta sitten kolme kertaa; kerran pois himasta, toisen kerran faijan tavarat pois ikuisesti ja kolmannen kerran omat tavarat takaisin omassa himassa. Huom! Ne omat tavarat oli olohuoneessa. Se oli raskasta katsella niitä ja miettiä mitä niille kaikille tekee, yksin…

Mun kokemus varmuudesta oli kaukana silloin , kun jouduin tyhjentämään isäni kuolinpesää ja samalla purkaa omaa laatikkorumbaa himassa. Siinä oli vaakalaudalla oma terveys ja tajunta, miten meitä pyöritetään täällä. Miten helvetin monta tuntia mä roudaan jotain kippoa kuppia kannua ja pannua. Mä niin tajusin, että kaikenlisäksi ne on tarpeettomia! Ne nyt vaan oli jostain syystä mun kotona tai faijan kotona, joka muutenkin herätteli mua koko ajan muistoihin. Olisin tarvinnnut päätökselleni lujittajaa. Empatiaa hädän keskellä ja sitä ymmärrystä. Sellaista,  jota nyt jaan ammattijärjestäjänä asiakkailleni. Kenenkään ei tarvitse hävetä omia voimavarojaan.

Mä olen alusta asti sanoittanut tavaroiden tahdissa tunteitani. Kertonut itselleni, ettei se tunne ja muisto katoa, vaikka luovun tästä lahjasta, jonka sain tärkeältä henkilöltä. Voitko muuten kuvitella, että säästin kaksi vuotta isäni lempi neuletta kaapissani, koska liitin siihen syvän muiston isastäni… Niin. Olen päässyt eteenpäin, ymmärryksen kautta.

Onko sinulla uskallusta tehdä seuraavaa siirtoa?

Jos nostat ”tärkeysmittarissasi” kolme tärkeintä asiaa, mitkä ne voisivat olla? Onko tavarat yksi niistä? Voisimmeko ajatella kaupassa tai vastanottaessamme tavaraa, että tätä tulen vielä katumaan? Tästä on vielä harmia ja häpeää? Millä keinoin voimme pysäyttää itsemme miettimään elämänrajallisuutta ja sitä, että voisimme elää kotonamme tyytyväisiä.  Että voisimme helposti tehdä päätöksiä ja niitä meille, itsellemme mieluisia asioita…

Tee se siirtosi nyt. Mä olen vastassa.

Laura

Ps. Jos et ole vielä saanut miniopasta, nappaa se tästä. Sen avulla ohitat tyypillisimmät mokat kodin järjestämisessä.

 

 

 

Jaa tämä artikkeli

Tavallisen lastenhuoneen tarpeet ja hyödyt

Lelukaaos, kaikki on hujan hajan eikä mitään järjestystä. Sen sijaan, että hankimme lisää säilytystilaa voisimme käydä lelut systemaattisesti läpi. – ” EI EI EIIIIIIII, äiti sä oot ihan tyhmä kun sä haluat vaan koko ajan järjestää”  7-vuotias kuopus lausuu kovaan ääneen kertoessani aikeista.

Jokainen tuntee varmasti suhteellisuuden siihen, mikä on omasta mielestä siistiä ja mikä taas ei. Viimeistään siinä vaiheessa soi aikuisten kellot, kun huoneensiivous -ja järjestäminen tuottaa kammoa, tuskaa ja pahaa mieltä kaikilla.

Mutta miksi mun lapsillani on vaikeuksia luopua? Vai onkohan se sittenkään niin?

 

Aikamatkalla menneeseen

Aihe on niin mielenkiintoinen. Ihan rauhassa minä voin vaikka aluksi katsoa peiliin. Olenhan syntynyt 1982. Juuri silloin Suomi eli ja kukoisti hyvinvoinnissaan. Vauraus näkyi jopa lastenhuoneessa lelumääränä, sillä eihän me mitään muuta osattu toivoa lahjaksi, kuin leluja. Ostimme jopa siskon kanssa toisilleme barbit syntymäpäivä lahjoiksi. Ha-ha.

 

 

On tärkeää lähteä aikamatkalle taaksepäin. Mistä minä olisin voinut unelmoida, kuin ihanista leluista ja prinsessamaailmoista. Unelmat on meidän ydin. Ajattelin lapsena kuopuksen ikäisenä 7-vuotiaana, että Presidentti Koiviston lapsella on varmasti unelmien leikkihuone täynnä Barbeja. Sillä silloin ne nuket ja paljous symbolisoivat minulle vaurautta, onnea ja hyvää elämää sekä kaiken kattavaa ostomahdollisuutta. ”Tietysti niillä oli ihania leluja ja linna”, mietin.

Tutkiskeltuani historianlehdyköitä, ei tarvitse mennä kovinkaan kauas siitä ajasta, joilloin Suomessa tavarasta ja oikeastaan kaikesta oli puute. Ei ollut ylimääräistä.

”Ne käpylehmät.” Nyt on päin vastoin. Elämme yltäkylläisyydessä. Kaikkea saa kaikkea on mahdollista hankkia, jopa puoli-ilmaiseksi pienellä vaivalla. Kierrätys on upea juttu, mutta miten opetan lapsilleni, etttei kaikkea näkemäänsä tarvitse omistaa? Miten suljen pois mainonnan ja sen tuomat viestit? Kuinka keskittyisimme olennaiseen ja huolehtisimme siitä mitä on.

Sitten päästääkin kysymykseen, mikä on lapsuudessa kohtuullista ja mikä ei. Mitä arvostamme ja mihin annamme aikaa.  Mielestäni meillä on kaikkea liikaa, mutta kuinka kierre katkaistaan? Tarkoitus olisi kuitenkin oppia, että minä aikuisena jo ihan alunpitäen olisin pitänyt huolen, ettei sankareille hankita niin paljon. Pato olisi pitänyt rakentaa, ennen kuin  olisi liian myöhäistä. Jos lapsilta kysyy, mitään ei heitetä pois, koska kaikkiin asioihin liittyy muisto ja tunne. Nonni! Hyvä meininki (peukku). Mutta mistä minä olisin voinut eväitä saada, koska omat kokemukset oli, kuten kirjoitin.

 

Lelut on niin kivoja, ei niitä anneta minnekään

Asia kerrallaan.  Oman ja lastensa ympäristön sekä ilmapiirin luominen alkaa perusasioista. Toisinaan asioilta voidaan sulkea silmät lastenhuoneen ovea apuna käyttäen. Ja koska on kysymyksessä lapsesi tavarat, voi olla hankalaa kesken kaiken hyökätä sisään järjestämään. Toisaalta tähän järjestämiseen, jota vastaan kuopus haroo voi olla yksinkertainen neuvo tai vinkki, jonka varmasti moni onkin jo sisäistänyt. Harjoittelun avulla saatu lopputulos. Sillä tavoin kaiken maailman virvon-varvon tilpehööreistä sekä paljouden aiheuttamasta sekasorrosta teemme selvää.

– ”Mutta kun lelut on niin kivoja, ei niitä anneta minnekään, mutta silti haluan scootin ja uuden pyörän ja ja ja ”… Kuitenkin uusia asioita halutessa muistutan lapsiani jatkuvasti vanhoista leluista ja jutuista niin, että  yritän viedä ajatukset tekemisen tasolle. Pitkän ja sinnikkään työn tuloksena pienet roolivaatteet ovat saaneet poistua huoneesta sekä muutamat muut asiat, joilla  ei ole enää leikitty.

Nyt jo huomaamme, kuinka lastenhuoneeseen on tullut lisää tilaa. Ihan kuin ne lelut, joita vielä tarvitaan olisivat nousseet entistäkin arvokkaimmiksi. Lasten on helppo löytää tavarat omille paikoilleen ja huoneessa viihdytään.  Viihtyvyys on ollut lääkettä luopumiseen tilapaiseen tuskaan. Ja ilo sekä mielikuvitus on tullut ei vain tilapäisesti vaan jäädäkseen, lue tästä mitä virheitä ei kannata toistaa vuodesta toiseen. 

Mitä tarvitaan?

Se mitä yritän opettaa jälkipolvelle, on harkinta  ja päätöksentekeminen paljouden keskellä. Se että oppii erottamaan suhteellisuuden omassa elämässä niin, ettei selvittelyyn kulu energiaa (sotku) ja harkinta, ettei osta sitä mitä hetkessä tekee mieli vaan pysähtyy ja miettii asioiden tarvetta (selkeys). Tarpeita luodaan ja hyötyjä selitellään. Mutta oikeastaan kumpaakaan ei tarvita, ei nyt tai huomenna.

 

 

 

Lämpimin terveisin Laura, Järjestysvinkit

Mitä Laura puuhailee päivittäin? Sen näet Instagramista @laura_holmstrom_

Jaa tämä artikkeli

Ketä oikeasti kiinnostaa, mitä omistat ?

Uskottelemmeko itsellemme liikaa hyviä asioita tapahtuvaksi tulevaisuudessa? Toivotetaan kaikkea hyvää, luvataan olla itsellemme armollisempia ja kuitenkaan mikään ei toteudu, koska pinnan alla vaanii pelko, riittämättömyys. Suuria suunnitelmia vuodelle, tulevaisuusdelle, sitten kun on aikaa. ”Sitten kun mä, jos mä, kun mä… ”

Haluan jakaa teille muutamia ”uskomuksiani” menneisyydestä ja väittää niiden olevan vain teennäistä p*skaa. Ainakin ne asiat mitä jokus olen halunnut sokeasti. Oikeesti. Sä tiedät, jos olet menettänyt rakkaan ihmisen, sä tunnet miten syvälle se voi viedä ja imaista mukana. Sä ymmärrät kuitenkin, että sitä ihmistä ei saa takaisin. Sitä muuttuu isojen tapahtumien jälkeen. Mitään ei nää enää samalla tavalla. Alat sittenkin kerrata, ainakin hetken, mitä hyvää elämässäsi on parhaillaan -toivottavasti. Sitten sitä hakee omaa paikkaansa, suututtaa lähimmäiset kun on niin hajalla, kun ei vaan kortit pysyny kasassa.

Ketä kiinnostaa?

Koska haluan, että tarinani ymmärretään jaan sitä niin kauan, että ehkä itsekin tulen ymmärtämään miksi kaikki on voinut mennä niin kuin meni… Kyllä sen tietää, että eteemme tulee väistämättä aina jotain yllättävää. Isoja muutoksia. Näin puhuu myös HS:n tulevaisuuskirjeenvaihtaja Heikki Aittokoski uusimmassa blogissaan. Hän kertoo, että varautuminen yllätyksiin kannattaa, sillä mikään elämässä ei mene suunnitelmien mukaan (hän vertaa esim.  Länsimetroon, hyvä vertaus sanoisin).

En kuitenkaan alleviivaa, että elämää pitäisi elää puolivaloilla peläten tulevaa – ei missään nimessä. Vaan ajatus siitä, että tiedostamme sen, että mitä tahansa voi tapahtua ja pikemminkin elää täysillä ja kohdata tulevat suuret mullistavat tapahtumat.  Sillä elämä ei mene suunnitelmien mukaan. Korkeintaan lähes.

Kun on kokemusta, pystyy päättelemään  miltä jokin tuntuu, pystyy eläytymään. Helppo se on nyt jälkeenpäin oppia ja manata tässä. Mun elämäni hankalin kohta oli nöyrtyä, kun  ”The suunnitelma” mureni. Kun tavoittelee elämässään vääränlaisia asioita ja pohja putoaa yllättäen pois huomaakin seisovansa kuilunpohjalla ahtaassa, koska on keikkunut pilvireunustetulla ajatuksella. Sitä niin kuin kuvittelee, ennustaa ja toteaa ettei tästä tulekaan mitään. Uskoin, että mulle kuuluu samat asiat kuin muillakin ja samassa järjestyksessä. Mutta miksi minä olen ollut niin sokea ja vääränlailla päämäärätietoinen… Ei mun suunnitelmat toteutunut. Ei tullut paritaloa, kissoja, koiria ja pihavajaa. Ei tullut puutarhaa. Tuli pahamieli – aluksi. Mut sekin oli vain tunne.

Mutta ketä muuta muka  tää oikeasti kiinnostaa? Niinpä.

Ketä varten me ostamme, täytämme kotimme, rakennamme uusia taloja, ihailemme jotain? Ketä varten oikeasti? Ja miksi edes verrata itseään muihin? Miksi mun ajatukset on ollu vinoutuneita? Ja mitä mä nyt tässä jauhan siitä? Siksi, että et tekisi samoja suunnitelmia kultareunustetulla saippuakuplalla.

Ymmärrä oma tarinasi, mutta älä ripustaudu

Arvostan suuresti kaikkea kaunista ja kovalla työllä saatua tulosta. Niinhän minäkin olisin halunnut. Täydellisen elämän. Se mitä pidin ennen täydellisenä oli vain feikkiä. Olen oikeesti ollut ravistelun tarpeessa. Huomaan, että olet oppimassa läksyni. Osaan reflektoida mennyttä, ymmärrän miksi suuret suunnitelmani oli tehty hukattaviksi. Ei täysin, sillä olen saanut siitä aineksia jatkaa tätä elämää paremmin omia arvoja kunnioittaen. Eikä ihminen tietysti voi kaikenlaista oppia miellyttävin seurauksin. Tulee säröjä ja kuiluja, jotka pakottaa ajattelemaan. Löytääkseen itsensä.

Ja vaikka ei kliseistä elämää tullut taloineen, mulle tuli jotain paljon arvokkaampaa ja se on se minkä voit vain itse löytää ajattelemalla ja ehkä jopa hieman poksauttamalla sitä kuplaa ympärillä. Koska en voinut saada lisää tilaa ympärilleni, aloin tehdä luopumista ja tarkkailin reaktioitani. Eihän mikään suurten menetysten jälkeen voi enää tuntua niin isolta.

Tallenna muistoja, älä tavaraa

Pysäyttävintä tässä on se, ettemme elä ikuisesti. Jos meillä on mielen päällä turhia asioita, emme pysty kukoistamaan. Jos vaadimme tilaa ympärillemme, raivaamme sitä. Tai sitten hankimme sitä tilaa paneutumatta sen suuremmin perimmäiseen tunteeseen, että miksi.

Kukoistaminen ei tarkoita, että on jotain mitä muille näyttää (hyvinvointivaltion suuri ongelma) vaan se, miltä itsestään tuntuu. Se on se juttu. Sä kukoistat, luot ympärillesi turvallisen ja upean ilmapiirin ilman sen kummenpaa. Sinä riität.

Mikä minä olen niitä henkilökohtaisia ”kukoistuksia” määrittelemään, mutta sen mä vaan sanon minkä huomaan joka kerta asiakkaan luona ammattijärjestäjänä kotikäyntejä tehdessäni, että ihminen muuttuu silmissäni energiseksi, silmät kirkastuvat ja se juttu löytyy. Se elämässä kiinni olemisen riemu. Sellainen on paras hetki, mitä voi tehdä tässä ja nyt. Sellainen, ettei mikään eloton sido sinua mihinkään. Ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

 

Parhaimmissa elämän valinnoissasi mukana,

Laura

 

Ps. Muista myös miniopas kodinjärjestämiseen tästä ja vältät yleisimmät mokat järjestämisessä!

Jaa tämä artikkeli

Joulu oli täysin epäjärjestetty!

Me vietettiin joulua, joka oli täysin epäjärjestetty.

Tänä jouluna vietimme juhlaa ainostaan perheen kesken, joten teimme jotain poikkeuksellista!

Oletko koskaan hullutellut juhlapyhien kustannuksella? Me rikottiin tällä kertaa ”järjestystä.” Joulu oli tällä kertaa täysin epäjärjestetty. Aloitimme valmistelut, kysymällä toisiltamme, mikä olisi kaikista parasta joulussa. Esikoinen huudahti ensimmäiseksi ”graavilohi”. Ihanaa, se ei ollut vain ne lahjat joita heti mietin.  Joten meillä tarjoiltiin äidin ja isin (minun ja mieheni) herkkuja mätiä ja perunoita lisukkeineen kera graavikalojen. Kuopus puolestaan liputti perinteisen kalkkunan ja kinkun perään. Ei siinä mitään epätavallista olekaan.

Äiti koska syödään iltaruoka, äiti enää kolme tuntia, äiti äiti äiti

Yllätykseksi joululahjat oli jo ilmestyneet yöllä kuusen alle. Aamulla hypistely yritysten sijaan kehotin lapsia avaamaan lahjat. Ja siitäkös riemu repesi. Ei enää tuskaisia tuntien odottelua, ei piinaavia kysymyksiä, ei helmassa roikkuvia sormia, ei äänenkäyttöä (lue ei Lauran huutavia kommentteja) vaan iloa ja riemua sekä yhdessä oloa heti aamusta asti. Suosittelen. Se, että olemme 10-vuotta avanneet lahjat vasta illansuussa on osoittautunut lähes katastrofaaliseksi (joo, perinteet on perinteitä, mutta kun kukaan ei ollut näkemässä – ha ha)!

”Äiti koska syödään iltaruoka, äiti enää kolme tuntia, äiti äiti äiti! Mä en haluu syödä enää! Äiti kauan sä vielä syöt? Mä en jaksais enää istua tässä ruokapöydässä, mulla on kuuma, haluun jo jälkiruokaa…”

Muistatko sinä lapsuudestasi ne piinalliset hetket? Oletko sinäkin ollut se odottava pieni lapsi, jonka vatsaa nipisteli joulun tuoma jännitys, piinallisen pitkä illallinen ja kamala huoli siitä, tuleeko se joulupukki?

Perinne, jota emme ole koskaan ennen kokeneet

Mulla tapahtui joku oivallus, et miksi mä jatkan tätä samaa perinnettä mun lapsille? Miksi minun pitäisi sietää jännitystä tai ottaa paineita jouluaaton rutiineista?

Kaikkein parasta oli, kun saatoimme lähteä vielä jouluaattona kävelylle. Ennen päivällistä oli lapsistakin mukavaa lähteä viemään heidän vaarinsa haudalle kynttilä (perinne, jota emme ole koskaan ennen kokeneet).

 

Parasta on toimia itselleen parhaalla tavalla. Joulupäivänä anoppi ja appiukko tulivat syömään. Siitäkään en ottanut stressiä (enpä). ”Onhan glögi tarpeeksi lämmintä? Mitä saisi olla alkupalan kanssa? Onko kaikki hyvin? Jos keskustelun ylläpito tuottaa tuskaa, älä masennu! Aina voi puhua omanlaisesta, perinteittömästä epäjärjestyksestä, joita eivät vanhemmat ihmiset saata ymmärtää… Tai kiinnostavista uusista haasteista, jotka ei kyllä natsaa yhtään verrattuna ”entisiin koviin aikoihin”…

-Kaikki voidaan säästää, tavat, rutiinit kuin tavaratkin… mut olisko aika heittää lippu salkoon voiton merkiksi ja tehdä uudesta vuodesta erilainen?

Mä muuten nukuin joulupäivänä päiväunet! AH! Miten olinkaan rauhallinen jouluna… Miten suhtautumiseni laukaisi mitä parhaimman ilmapiirin? Miten olen ennen halunnut luoda jotain sellaista vanhanaikaista, joka ei oikeastaan toimi tippaakkaan?

Tänään tehdään jouluruuan jämistä lohipastaa ja palautellaan aikuisia arjenkeskelle. Ihanaa loppuvuotta ja palataan ensi vuonna taas järjestelyjen pariin.

 

-Laura

 

 

 

Jaa tämä artikkeli

Tunnesuhde

Olen Laura Holmström, kahden lapsen äiti, ammattijärjestäjä ja "tavaraterapeutti." Kirjoitan Tunnesuhde -blogia järjellä ja sydämellä. Tunnesuhde itseesi, tavaroihisi ja ympäröiviin pieniin asioihin. Se on se juttu.

Lue lisää »

Seuraa tätä blogia

RSS