Tämä ei ole mikä tahansa teksti. Tämä postauksen sisältö tuli asiakkaaltani kiitokseksi sähköpostiini meidän yhteisistä raivaushetkistä, tavarapaljoudesta ja hänen omista oivalluksista. Hän halusi, että saan jakaa tarinaa hänen elämänsä käänteentekevästä kodin järjestämisprojekstista.
Ja mä olen niin onnellinen saadessani auttaa ja vaikuttaa ihmisten elämään. Paremman suunnan ja arjen löytämisessä! Posti alkoi näin:
Laura! Olen sulle ikuisesti kiitollinen valmennuksestasi ja avustasi ja tiedän, kenen puoleen kääntyä, jos rupeaa joskus tökkimään! Halusin kirjoittaa sulle kirjoittaa tekstiä projektistamme…
Havahdun kuullessani jonkun lähistöllä puhuvan sotkusta. Tavaranpaljoudesta, huonosta kodinhoidosta. Kuin joku kutsuisi minua nimeltä: heti herää epäilys, että kysymys on jostain, mitä olen tehnyt tai pikemminkin jättänyt tekemättä. Mielessä vilisevät muinaiset pihapiirin lasten päivittelevät kommentit ja pyöreät silmät heidän seisoessaan meidän ovella, entisen puolison sanomiset eron hetkellä, hänen äitinsä hämmästelyt siitä, etten saanut kotia pidettyä parempana. Ja ihan jo lapsuudenaikaiset vertailut kavereihin, jotka olivat paljon siistimpiä, järjestelmällisempiä ja oma-aloitteisempia kuin minä. Epäjärjestys on ollut toinen minä.
Niin kuin jojolaihduttajat, olen vuosien aikana koettanut parantaa tapojani ja repsahtanyt uudelleen ja uudelleen. Kirjahyllyssä oli aikanaan vierekkäin sekä rojunraivaajan että roskisdyykkarin käsikirjat. Vuosien mittaan on kokeiltu konmaritukset, erilaiset reality-ohjelmien ja iltapäivälehtien vinkit, parin eri järjestelykirjan anti, ystävien ja sukulaisten apu ja melkein mitä vain voi keksiä. Tyypillisesti hetkellistä pintajärjestystä on saatu aikaan, mutta pohjamudat ovat jääneet elämään omaa elämäänsä.
Säästäminen tunnesyistä ja uudelleenkäyttämisen tarve ovat estäneet viemästä hommaa ihan loppuun asti tai torpedoineet lupaavasti alkaneen savotan siinä missä arjen kiireet ovat huolehtineet päivittäistavararöykkiöiden kasvusta. Asiaa ei helpota se, että olen hyvin huono kieltäytymään mistään uudesta, tarjotusta tavarasta, vaikka en todellakaan tarvitse kotiini mitään, mitä en itse löytäisi.
Todellisuus on ollut todella kaukana unelmasta siitä minimalistisesta, lähes askeettisesta ympäristöstä, jota tunnen tarvitsevani vastapainoksi arjen kiireelle ja sosiaaliselle kuormitukselle. Muiden vakuuttelut siitä, että kodin täytyy ”näyttää kodilta” eli hiiteen avotakka-asunnot, eivät uppoa kovin kiitolliseen maaperään, kun ”kodikkuutta” ja ”eletyn tuntua” on vuosikymmenien ajan tahattomasti tullut levitettyä tilaan.
Esimerkiksi nurkka, johon vuosien mittaan oli kerääntynyt erilaisia roinakasseja ja -läjiä, siistiytyi ihan silmin nähden yhtenä päivänä, mikä kasvatti suuresti motivaatiota käydä muiden vastaavien paikkojen kimppuun.
Tilanne alkoi viime vuoden puolella olla se, että olin tuskastunut yksinhuoltajaelämään, jota kodin epäjärjestys ja tavaroiden löytämisen vaikeus tekivät vielä pari astetta haastavammaksi. Lapsen koulunkäynnissä oli haasteita ja minulla haasteita suhtautua tilanteeseen. Olin seuraillut ammattijärjestäjien blogeja jo jonkin aikaa, kun lopulta otin yhteyttä Laura Holmströmiin. Lauran nettisivut vakuuttivat, että järjestäminen voisi olla hauskaa. Suhtauduin tähän hiukan epäillen, koska tiesin, minkä kokoista kakkua pitäisi lähteä purkamaan. Kirjoitin tilanteesta Lauralle, ja lähettelimme sähköpostia. Puhuimme myös puhelimessa, ja kun sitten tapasimme ensimmäistä kertaa, minusta tuntui kuin olisimme jo vanhoja kavereita.
Luulen, että heti ensimmäinen ja valaiseva havaintoni yhteistyömme alettua olivat omat korkeat odotukseni. Taisin elää siinä luulossa, että jos niille ns. pohjamudille ei heti tapahdu jotain, pysyvää muutosta ei voi saada aikaan. Tapahtuihan niille, mutta epärealististen kaikki heti -kuvitelmieni sijaan minut yllätti se, että syvälle sedimentteihin painuneen rojun käsitteleminen voi olla samalla myös näkyvää pintatason järjestymistä. Esimerkiksi nurkka, johon vuosien mittaan oli kerääntynyt erilaisia roinakasseja ja -läjiä, siistiytyi ihan silmin nähden yhtenä päivänä, mikä kasvatti suuresti motivaatiota käydä muiden vastaavien paikkojen kimppuun. Jos olisin keskittynyt alkuun vain ruoppaamaan kaikkein vaikeinta roinaa eri puolilta asuntoa, innostukseni olisi hiipunut hyvin nopeasti.
KonMari oppien mukaan kaikki saman (lukaise ammattijärjestäjä ei ole KonMarikonsultti )kategorian asiat tulisi kerätä yhteen paikkaan ja sitten käydä läpi valikoiden joukosta säästettäväksi vain iloa tuottavat. Tämä tarkoittaa, että tavaroita ei pitäisi käydä läpi tila kerrallaan, kuten nurkkaesimerkissäni. Ongelmana vain on se, että minun kotoani tavarat eivät noin lähtökohtaisesti olleet kerättävissä yhteen kategorioittain. Enhän edes muistanut, mitä kaikkea kotoa löytyisi. Lisäksi tällä tavoin toimittaessa saisin yhden päivän aikana lähinnä räjäytettyä kämpän ja mahdollisesti siirrettyä osan tavaroista yhteen samanlaisten kanssa. Isosta kakusta tulisi valtava, monikerroksinen hääkakku, jonka tuhoamiseen tehokkaammaltakin järjestäjältä menisi päivätolkulla. Sen sijaan raivauksen myötä tavarat löysivät pikkuhiljaa paikkansa ja sitä mukaa myös lajitoverinsa, eli myös konmarittaminen on jatkossa helpompaa.
Noin kuusi tuntia kerralla
Raivasimme Lauran kanssa tyypillisesti 5-6 tuntia päivässä, ja vaikka järjestyssessiot olivat minulle huippuhauskoja ja odotettuja tapahtumia, yllätyin siitä, miten henkisesti raskasta tekeminen oli. Välillä tuntui, että olin aivan naattina. Jos olisin yksin tehnyt, olisin varmasti luovuttanut. Lauran energisyys kannusti jatkamaan tauon jälkeen, ja hän myös muistutti minua toistuvasti armeliaisuudesta itseäni kohtaan. Aina ei jaksa, takaiskuista toipuu ja pitää huomata oma edistymisensä. Laura auttoi minua myös huomaamaan, miten kokemus helpotti työtä pikkuhiljaa, ja kerta kerralta päätösten tekeminen oli helpompaa ja nopeampaa.
Tapasimme Lauran kanssa järjestämisen merkeissä lähemmäs kymmenen kertaa, menin jossain vaiheessa jo laskuissa sekaisin. Tapaamisten välillä ja jälkeen Laura kannusti minua sosiaalisessa mediassa ja iloitsi kanssani saavutuksistani. Tapaamiset eivät jääneet ainoiksi hetkiksi, jolloin jotain tapahtui kotonani ja elämässäni. Innostuin tarttumaan useampiin eri projekteihin, jotka olivat odottaneet tekemistään. Kun olimme käyneet läpi rojua pursuavan porrastasanteen, ei mennyt kuin päivä, kun spontaanisti tartuin vieressä sijaitsevaan makuuhuoneeseen, jonka raivasin, tapetoin mieleisekseni ja täydensin pienellä penkillä, jonka nikkaroin parista käyttämättömästä tuolista. Viimeisen tapaamisen jälkeen jäin lomalle ja tartuin tiloista kenties pahimpaan: ulkovarastoon, johon oli kertynyt kaikkea lapsuuden piirustuksista, lasten pieneksi jääneistä luistimista ja pelivälineistä valokuvansuurennuskoneeseen ja mankeliin asti. Varasto muuttui sisäänheittotilasta huoneeksi, johon voi vaikkapa istuutua lukemaan ja rauhoittumaan, jos tarvitsee hetken itsekseen.
Lauran kohtaaminen on minulle ollut valmennusta, lähes terapiaa monellakin elämänalalla, sillä asioihin tarttuminen on helpottunut huomattavasti. Itsetuntoni on parantunut: en enää identifioi itseäni ikuiseksi sotkijaksi, vaikka kotona joskus olisikin epäjärjestystä. Tärkein päämääräni on muutos toiminnassa, ja sen olen saavuttanut. Pystyn aloittamaan jostain enkä lamaannu siitä, että tekemistä on enemmän kuin kerralla voi tehdä. Koti on nyt huomattavasti parempi, ja vaikka haaveena on yhä vaan siistimpi ja vähäeleisempi koti, en stressaa, koska sitä kohti ollaan matkalla.
Miten sitten se jälkikasvun koulunkäynti? Parempaan päin! Vaatteet ja kirjat löytyvät yleensä ongelmitta aamuisin. Aloitimme TV- ja herkkuaddiktoituneen esikoisen kanssa myös elämänmuutoksen hyvinvointiin liittyvissä asioissa: olemme alkaneet pyöräillä ja käydä uimassa ja jättäneet herkut yhdelle viikonpäivälle. Tavoitehousuni menivät helposti jalkaan tänään.
