Uskottelemmeko itsellemme liikaa hyviä asioita tapahtuvaksi tulevaisuudessa? Toivotetaan kaikkea hyvää, luvataan olla itsellemme armollisempia ja kuitenkaan mikään ei toteudu, koska pinnan alla vaanii pelko, riittämättömyys. Suuria suunnitelmia vuodelle, tulevaisuusdelle, sitten kun on aikaa. “Sitten kun mä, jos mä, kun mä… ”

Haluan jakaa teille muutamia “uskomuksiani” menneisyydestä ja väittää niiden olevan vain teennäistä p*skaa. Ainakin ne asiat mitä jokus olen halunnut sokeasti. Oikeesti. Sä tiedät, jos olet menettänyt rakkaan ihmisen, sä tunnet miten syvälle se voi viedä ja imaista mukana. Sä ymmärrät kuitenkin, että sitä ihmistä ei saa takaisin. Sitä muuttuu isojen tapahtumien jälkeen. Mitään ei nää enää samalla tavalla. Alat sittenkin kerrata, ainakin hetken, mitä hyvää elämässäsi on parhaillaan -toivottavasti. Sitten sitä hakee omaa paikkaansa, suututtaa lähimmäiset kun on niin hajalla, kun ei vaan kortit pysyny kasassa.

Ketä kiinnostaa?

Koska haluan, että tarinani ymmärretään jaan sitä niin kauan, että ehkä itsekin tulen ymmärtämään miksi kaikki on voinut mennä niin kuin meni… Kyllä sen tietää, että eteemme tulee väistämättä aina jotain yllättävää. Isoja muutoksia. Näin puhuu myös HS:n tulevaisuuskirjeenvaihtaja Heikki Aittokoski uusimmassa blogissaan. Hän kertoo, että varautuminen yllätyksiin kannattaa, sillä mikään elämässä ei mene suunnitelmien mukaan (hän vertaa esim.  Länsimetroon, hyvä vertaus sanoisin).

En kuitenkaan alleviivaa, että elämää pitäisi elää puolivaloilla peläten tulevaa – ei missään nimessä. Vaan ajatus siitä, että tiedostamme sen, että mitä tahansa voi tapahtua ja pikemminkin elää täysillä ja kohdata tulevat suuret mullistavat tapahtumat.  Sillä elämä ei mene suunnitelmien mukaan. Korkeintaan lähes.

Kun on kokemusta, pystyy päättelemään  miltä jokin tuntuu, pystyy eläytymään. Helppo se on nyt jälkeenpäin oppia ja manata tässä. Mun elämäni hankalin kohta oli nöyrtyä, kun  “The suunnitelma” mureni. Kun tavoittelee elämässään vääränlaisia asioita ja pohja putoaa yllättäen pois huomaakin seisovansa kuilunpohjalla ahtaassa, koska on keikkunut pilvireunustetulla ajatuksella. Sitä niin kuin kuvittelee, ennustaa ja toteaa ettei tästä tulekaan mitään. Uskoin, että mulle kuuluu samat asiat kuin muillakin ja samassa järjestyksessä. Mutta miksi minä olen ollut niin sokea ja vääränlailla päämäärätietoinen… Ei mun suunnitelmat toteutunut. Ei tullut paritaloa, kissoja, koiria ja pihavajaa. Ei tullut puutarhaa. Tuli pahamieli – aluksi. Mut sekin oli vain tunne.

Mutta ketä muuta muka  tää oikeasti kiinnostaa? Niinpä.

Ketä varten me ostamme, täytämme kotimme, rakennamme uusia taloja, ihailemme jotain? Ketä varten oikeasti? Ja miksi edes verrata itseään muihin? Miksi mun ajatukset on ollu vinoutuneita? Ja mitä mä nyt tässä jauhan siitä? Siksi, että et tekisi samoja suunnitelmia kultareunustetulla saippuakuplalla.

Ymmärrä oma tarinasi, mutta älä ripustaudu

Arvostan suuresti kaikkea kaunista ja kovalla työllä saatua tulosta. Niinhän minäkin olisin halunnut. Täydellisen elämän. Se mitä pidin ennen täydellisenä oli vain feikkiä. Olen oikeesti ollut ravistelun tarpeessa. Huomaan, että olet oppimassa läksyni. Osaan reflektoida mennyttä, ymmärrän miksi suuret suunnitelmani oli tehty hukattaviksi. Ei täysin, sillä olen saanut siitä aineksia jatkaa tätä elämää paremmin omia arvoja kunnioittaen. Eikä ihminen tietysti voi kaikenlaista oppia miellyttävin seurauksin. Tulee säröjä ja kuiluja, jotka pakottaa ajattelemaan. Löytääkseen itsensä.

Ja vaikka ei kliseistä elämää tullut taloineen, mulle tuli jotain paljon arvokkaampaa ja se on se minkä voit vain itse löytää ajattelemalla ja ehkä jopa hieman poksauttamalla sitä kuplaa ympärillä. Koska en voinut saada lisää tilaa ympärilleni, aloin tehdä luopumista ja tarkkailin reaktioitani. Eihän mikään suurten menetysten jälkeen voi enää tuntua niin isolta.

Tallenna muistoja, älä tavaraa

Pysäyttävintä tässä on se, ettemme elä ikuisesti. Jos meillä on mielen päällä turhia asioita, emme pysty kukoistamaan. Jos vaadimme tilaa ympärillemme, raivaamme sitä. Tai sitten hankimme sitä tilaa paneutumatta sen suuremmin perimmäiseen tunteeseen, että miksi.

Kukoistaminen ei tarkoita, että on jotain mitä muille näyttää (hyvinvointivaltion suuri ongelma) vaan se, miltä itsestään tuntuu. Se on se juttu. Sä kukoistat, luot ympärillesi turvallisen ja upean ilmapiirin ilman sen kummenpaa. Sinä riität.

Mikä minä olen niitä henkilökohtaisia “kukoistuksia” määrittelemään, mutta sen mä vaan sanon minkä huomaan joka kerta asiakkaan luona ammattijärjestäjänä kotikäyntejä tehdessäni, että ihminen muuttuu silmissäni energiseksi, silmät kirkastuvat ja se juttu löytyy. Se elämässä kiinni olemisen riemu. Sellainen on paras hetki, mitä voi tehdä tässä ja nyt. Sellainen, ettei mikään eloton sido sinua mihinkään. Ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa.

Parhaimmissa elämän valinnoissasi mukana,

Laura

Ps. Muista myös miniopas kodinjärjestämiseen tästä ja vältät yleisimmät mokat järjestämisessä!