Leikki on lapsen työtä. Tärkein elementti lasten elämässä
Lapset ottavat niin paljon leikkiin mukaan, kun yleensä tavaraa annetaan huoneeseen ja mielikuvitus johdattaa ja tempaa mukaansa : ”Äiti, isi, palikat on perunoita ja junarata kalapuikkoja…Sitten me kokkaillaan, niin että ruokaa saattaa vähän lentää ympäriinsä kuin lihapullakuurot. Vähän kuin koko huone muuttuisi tavarataloksi, jossa todellakin on valinnan varaa. Siellä koirat on kissoja ja pehmolelut hattaraa. Kerrossänky on laiva. Lelut ovat meri ja meressä on paaaaljoon kalaa”.
Mutta mikä auttaisi, kun lastenhuoneesta ei kukaan löydä yhtään mitään. Äiti järjestää, huutaa lapsia siivoamaan. Potkii kasoja sivuille ja huutaa taas, mutta kukaan ei tule. Eikä kuule ”Tähän paska perheeseen ei enää hankita yhtään mitään kivaa!”
Tämä tilanne ja kaava toistuu, jos ei mitään muutosta tehdä. Muutos, joka voisi syntyä ennen kuin tilanne kärjistyy liikaa. Miksi ne tavarat päätyvät ylipäätään pois paikoiltaan? Huone on vanhemmista kuin kaatopaikka, lapset näkevät sen leikkikenttänään. 
Mikä määrittää lapsuuden ? Kuka määrittää sen, miten paljon tavaraa siellä lastenhuoneessa on tai saa olla?
Oikeastaan tässähän on yksi ja tuhat vastausta kaikkeen. Yksi tärkeimmistä lienee aikuisten harkintakyky, kuinka paljon on tarpeeksi. Tässä päästäänkin kivasti vertailemaan, miten harkintakyky hämärtyy, kun kaikkea on tarjolla niin paljon. On lelukauppaketjuja jos monenlaista. On kivaa leffaa ja tuotetta, jotka vaihtuvat yhtä lujalla vauhdilla kun Suomen kevään sääolot. Ja on kirpputoria, joista saa halvalla harvinaisuuksiakin. Lastenohjelmien mainoskatkoilla pärähtää vauhdikkaat hauvat ja kissimirrit, action-ukkelit ja legot. Miten pieni alakoululainen tai nuorempi erottaa halunsa tai tarpeensa?
Ymmärretäänkö me itsekään vanhempina tässä valinnanvaran ympäröivässä maailmassa, mitä meille myydään? Mitä valintoja teemme? Mitä on kilpavarustelu?
Kyllä ja ei.
Huomaan ylläpitämässäni upeassa ” Lastenhuoneen järjestysvinkit” – ryhmässä, kuinka monenlaisia lastenhuoneita on ja saa olla. Ihanaa! Kuka oikeastaan normittaa sen, millaista kuuluu olla ? Minä voin varovasti ammattini puolesta kehottaa vähentämään tavaraa, jos siitä aiheutuu vanhemmille sekä lapsille päänvaivaa ja keskinäistä kinaa. En voi kuitenkaan osoittaa sormella jokaiseen kotiin ”hävittäkää ne kaikki lelut”, koska en itsekään toimi niin. Olen kuin kuka tahansa muukin, joka kamppailee näiden samojen haasteiden äärellä kulutusyhteiskunnassamme, paljouden täyttämässä maailmassa.
Ammattijärjestäjänä haluan ilmaista, että vähemmällä pärjää ja tavarat löytyy helpommin, kun niille on määrirelty paikat. Kiistoilta säätytään, kun tavarat saadaan paikalleen ” heittämällä” ….en nyt siis tarkoita viskomista tai paiskomista 😀
Mutta ovi on onneksi keksitty myös lastenhuoneeseen
Se ydin tässäkin on se, että me valinnoillamme teemme asiat mahdollisiksi (tai mahdottomiksi). Meillä se tarkoittaa sitä, että emme ostaneet vappupalloja tänä vuonna meidän perheessä, vaan pojat säästävät kesälomareissuun. Sekin koittaa jo aivan niin pian kuin se juhannnus, jolloin foliopallot olisivat vieläkin kiroiluni kohteena lastenhuoneen lattialla…
Olenko minä p*aska perheen äiti? Kuuluisko mun tarjota sittenkin lapsille ne pallot?
Niin. Vain kuitenkin itse tiedät, missä viihdyt. Ja silloin lapsesikin viihtyvät.
No kerro mulle miten teillä toimitaan ? Mielenkiinnolla kyselen, mut en kaverin puolesta 🙂
Laura
Kurkkaa myös mitä muuta luetaan: Unohda häpeätavarat
ja miksi ammattijärjestäjän palkaaminen on tabu
